1Uutiset - Lukemisen tähden

Kun isäni oli jo kuoleman kielissä, hän haaveili läskistä. Läski oli ollut hänelle miehuusvuosina se voiman antaja, ei mikään suonet ahtauttava kauhistus. Savotoilla oli Amerikasta tuotua Wilsonin pintaa, eli suolaläskiä, josta vuoltiin muhevat viipaleet poronkäristykseen. Suolasilavaa oli minunkin lapsuudessani kaupoissa myytävänä ja on varmaan vieläkin hyvin varustetuissa Lapin myymälöissä. Parempaa poronkäristystä ei tule kuin läskissä paistetusta. Siitä samasta käristyksestä antavat myös monet metsätyömiesromaanit kuvauksia, Päätalon kirjat varmaankin merkittävimpinä. Metsätyömiehet kutsuivat paistinpannua kauhaksi. Luulenpa, että savotoilla olikin ollut käytössä metallinen tai emaloitu saunakauha, jossa käristykset tehtiin. Yritin sitä joskus isältä kysellä, mutta en saanut ymmärrettävää vastausta. Isän puheessa vilahtelivat entisvanhaiset karotit, hantuukit, kahvelit, solkkurit ja sihvelit, sukupolvien välillä oli juopa ja minähän olin kouluja käyvä ja nauroin vanhakantaisille sanoille.

Kratsh. Yhdellä oikein suunnatulla halon iskulla sonninmullikka tuupertui lumiselle pihatantereelle. Elämä pakeni sen ruumiista. Isä sulki jotakin sen kaulassa valmiiksi leikatuilla langanpaloilla solmien. Oliko se verisuonten väliaikainen tukkiminen vaiko sulkiko hän emättimen eli ruokatorven, etteivät syövyttävät mahanesteet pääse ulos turmelemaan lihaa. Sitten pian höyryävä veri laskettiin astiaan, jossa sitä piti vispata hyytymisen ehkäisemiseksi. Taitavat kädet nylkivät ruhon ja eläimestä tuli oudon alastoman näköinen. Isä aukaisi mahapuolelta kropan ja sieltä pullahtivat sisäelimet suolisto ja rapamaha ulos. Pihalinnuilla oli pian juhlat. 

Vanhalle koululle jäi tärkeä paikka, kirjasto, jota ollessani vielä lapsi, johti opettaja Kauno Laine. Minä pääsin aikuisten osastolle lainaamaan muutamaa vuotta ennen sallittua ikää. Luin kaikkea mahdollista, mutta harppoen. Se oli rituaalista pakoa arjesta, mutta on minun täytynyt siitä myös jotakin saadakin. 

Haisuoja oli nimensä mukainen, kilometrien mittainen veto-oja, jossa kulki humuspitoista, ruosteista vettä. Se oli minun lapsuuteni Mississippi. Isä oli kaikki maansa, yli 250 ha, itse hankkinut. Hänen perintönsä olivat menneet, kun hän oli saanut kouluttautua metsäteknikoksi. Konkurssia ei tullut, vaikka Hietasen pojat sanoivatkin kerran, että Anneperin Kalle on hankkinut konkurssiparran, kun hän huutokaupassa huusi maita. Hän joutui virkamiehen uralta maanviljelijäksi juopottelun takia, jos suoraan sanotaan, vaikka hän oli mahti-isännän maineessa, itsekin luottamustehtävissä ja usein juomassa kylän herrojen ja narrien kanssa. Sitä hän ei hallinnut vaan joi itsensä patologiseen humalaan joka kerta. Hänen emäntänsä oli kunnan ensimmäinen naispoliitikko, joka kuoli verensyöksyyn Helsingin asemalla. Leukemia surmasi auto-onnettomuudessa jäsenensä katkaisseen ja kuin ihmeen kaupalla toipuneen äitini. Sädehoitoja osattiin jo antaa silloin, mutta ne eivät auttaneet.

Esi-isäni olivat Oulun tervaporvareita 1600-luvulla. Heidän jälkeläisestään tuli Sodankylän nimismies, lappalaisten kurittaja. Suvussa oli ollut Uudenkaupungin pormestari, joka sai kuolemantuomion hävitettyään kirkonkalleudet uhkapeleissä ollessaan Isoa Vihaa paossa Ruotsissa, mutta armahdettiin. Hänen jälkeläisensä lähetettiin Upsalaan opiskelemaan. Hän oli kuriton nuorimies, joka istui paljon karsserissa, mutta oli itsensä Linne´n oppilas. Levoton nuorimies lähti hermolomalle Lappiin, jossa sai tietää, että hänen nimiinsä perustettu porokarja oli kasvanut niin isoksi, että nuorukainen katsoi uudisasukkaan elämän olevan hänelle vakaampi ja turvallisempi elämänura kuin herrana olo. Hänestä tuli patriarkka, jonka tapaamisesta Jaakko Fellman kirjoittaa innoittuneena kirjassaan Poimintoja muistiinpanoista Lapissa s. 240: 

Muistan, että annoin meidän uudehkon maakellarimme Kuivilan käyttöön, kun olin muuttamassa kotoa. Veli teki hyvän kellarin, mutta lähti sitten opintomatkalleen, jossa hampaattomasta jätkästä sukeutui sulava ja miellyttävä pankinjohtaja. Hän palasi hetkeksi Sodankylään, Säästöpankin konttorinjohtajaksi, laittoi kotitalon upeaan kuntoon elintasosiipineen jne, myi talon ja muutti etelämpään ja toimi monellakin paikkakunnalla ennen kuin säästöpankit hävisivät.

Hän kuoli dementiasairauteen pari vuotta sitten.

Ida eli Iita oli tätini, isäni sisar. Hän oli jäänyt hieman vajaaksi, kärsinyt varmaan syntymässä hapenpuutteesta. 
Hänet oli naitettu jollekin työmiehelle, mutta kuten kerrottiin, mies ei ollut välittänyt Iitasta ja vaan jatkanut nukkumistaan kasvattipoikansa kanssa. Sen tarkempaa en tuosta episodista kuullut. En tiedä, oliko Iita ehtinyt kokea avioliiton täyttymyksen, vai elikö hän loppuelämänsä vain Kristuksen morsiamena. 

Eero opetti historiaa ja varmaan ainoana silloin, koko maassa yleensä ja Lapissa erityisesti, maakuntatietoa. Minulle hänen maakuntatiedon tuntinsa olivat aarreaitta. Elin paljon omissa maailmoissani, en kuullut enkä kuunnellut, mutta Eeron jutuista osa meni perille. Hän kertoi kiehtovasti maakunnan historiasta, maantiedosta, perinteestä. Hän oli syvästi oppinut mutta elävän kansantajuinen, vaikka olikin vain fil.maist. Hänen väitöskirjansa oli jäänyt kesken. Varsinaista syytä siihen en tiedä. Se saattoi olla myös tragedia.