1Uutiset - Lukemisen tähden

Entisajan suomalaisen talonpoikaiskylän olemus vaihteli maan eri osissa luonnonolosuhteiden mukaan tiheistä kylistä kyliin, joissa talot sijaitsivat hajallaan. Kylien asukasmäärän lisääntyessä syntyivät yhteisesti aidatut pellot ja niiden viljelyä rytmittämään sarkajako ja vainiopakko. Kylän metsät olivat jakokunnan yhteismaata ja niitä käytettiin puiden ottoon, eläinten laitumina ja kaskeamiseen. Talonpoikaiseen kyläelämään valtio puuttui vain verotuksen muodossa. Vasta 1700-luvulla kyläelämään vaikuttivat viranomaisten antamat pakkomääräykset, kuten isojako ja kyläjärjestykset.

Talonpoikaiskulttuuri oli sääty-yhteiskunnan ilmiö, joka alkoi muuttua 1800-luvun loppupuolella sääty-yhteiskunnan hajotessa. Merkittävä murrosvaihe oli 1860- ja 1870-luvuilla alkanut teollistumiskausi ja siihen liittynyt taloudellinen noususuhdanne. Talonpoikien varallisuutta kasvatti etenkin puutavaran korkea hinta ja hyvä menekki. Laaja uudisraivaus kaksinkertaisti peltojen pinta-alan noin 1880–1910. Maaseudun alityöllistetty väestö alkoi siirtyä kaupunkeihin, teollisuuteen ja siirtolaisiksi.^[1]Maatalouden työvälineet ja viljelymenetelmät uudistuivat. Vielä 1880-luvulla rautaiset, tehdasvalmisteiset työvälineet olivat harvinaisia, mutta 1910-luvulla niitä käytettiin laajalti kotitekoisten puutyökalujen sijasta. Samaan aikaan kannattamattomaksi käynyt leipäviljan viljely korvautui osittain karjataloudella ja rehun viljelyllä.^[2] Vuonna 1880 noin 75 prosenttia suomalaisista sai elantonsa maataloudesta. Teollistumisen läpimurrosta alkanut talonpoikaiskulttuurin häviämisprosessi kesti vuosikymmeniä. Muutos oli varsin kivuton, sillä se ei mullistanut esimerkiksi tapakulttuuria. Todellinen murros tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen.^[3]

Talonpoikaiskylien piirteet riippuivat kylän sijainnista. Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Uudellamaalla, Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla talot muodostivat tiheitä kyliä. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla talot sijaitsivat nauhamaisesti, mutta harvakseltaan jokivarsilla. Savossa ja Karjalassa talot olivat hajallaan. Niitä erotti pieni välimatka silloinkin, kun samalla vaaralla tai harjanteella oli monta taloa lähekkäin. Länsisuomalaisessa kylässä näkyi vain vähän eläinten kulkuesteenä olevia aitoja, koska kylän pellot olivat yhteisessä aitauksessa. Itä-Suomessa sen sijaan jokaisen talon jokainen peltolohko oli erikseen aidattu. Ennen 1700-luvun puolivälissä aloitettua isojakoa lounaissuomalaiset pellot muodostivat yhdenmukaisia, suorakaiteen muotoisia sarkoja, kun taas eteläpohjalaisten, karjalaisten ja savolaisten talojen viljavainiot näyttivät epäsäännöllisen muotoisilta möhkäleiltä.^[4]